Etelä-Afrikka

''Lähde: Lew Leppan: The South African Book of Records. Cape Town, Don Nelson, 1999.|}

Luonto

Etelä-Afrikassa on viisi erilaista kasvillisuusvyöhykettä: fynbos, metsä, karoo, heinikko ja savanni.

Fynbosin kasvillisuusvyöhyke sijaitsee maan lounaisosissa, ja sen lajisto koostuu pääasiassa kanervista, proteoista ja ruohomaisista

Restionaceae-heimoon kuuluvista kasveista.

Vaikka Etelä-Afrikassa kasvaa yli tuhat kotoperäistä puulajia, ovat suuret puut varsin harvinaisia monissa maan osissa. Maassa on kuitenkin laajoja metsiä Knysna-Tsitsikamman alueella ja Mpumalangan ja Limpopon provinssien koillisosissa, jossa puusto koostuu käpypalmuista. Maan pohjoisosissa kasvaa myös apinanleipäpuita.

Etelä-Afrikan kotoperäisistä eläimistä tunnetuimpia ovat niin sanottu "big five": elefantti, leijona, sarvikuono, leopardi ja kafferipuhveli, jotka elävät bushveld- ja savannialueilla. Suurista kissaeläimistä leijonan levinneisyysalue rajoittuu lähes yksinomaan maan kansallispuistoihin, mutta leopardeja tavataan suuremmalla alueella myös eteläisessä Kapmaassa ja maan pohjoisosissa. Gepardin kanta on varsin pieni ja rajoittuu maan pohjoisimpiin osiin ja luonnonpuistoihin. Etelä-Afrikassa esiintyy noin 850 lintulajia, joista noin 50 on kotoperäisiä. Tunnetuimpia lintulajeja ovat strutsi, jota esiintyy lähes koko maassa, sarvinokat, kurjet sekä useat kotka- ja korppikotkalajit.

Etelä-Afrikan rannikkovesillä esiintyy kahdeksaa eri valaslajia. Niistä yleisimmin havaittu on mustavalas, joka poikii rannikon lahdenpoukamissa. Laji metsästettiin aikoinaan lähes sukupuuttoon, mutta suojelun myötä sen kanta on vahvistunut. Maan aluevesien kalalajeja on yli 2 000, joka on 16 % kaikista maailman kalalajeista. Kaupallisesti merkittävimpiä kaloja ovat sardiinit ja kummeliturskat.

Historia

Runsaat 10 000 vuotta sitten laajoilla alueilla eteläisessä Afrikassa vallitsi nykyisten sanien esi-isien kulttuuri. Sanien elämänmuoto perustui metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn, ja he olivat muodostaneet noin 50–500 ihmisen kierteleviä metsästäjäryhmiä. Noin 2 200 vuotta sitten eräät san-ryhmät nykyisen Botswanan pohjoisosissa kesyttivät ensimmäiset kotieläimet ja alkoivat liikkua kohti etelää. Heidän luomaansa uutta sosioekonomista järjestelmää on antropologien piirissä kutsuttu khoikhoi-metsästäjäpaimentolaisuudeksi.

Bantukieliä puhuvaa väestöä alkoi saapua Itä-Afrikasta nykyisen Transvaalin alueelle jo 300-luvulla. Nguni-tsongat asuttivat 1500-luvulla jo suurta osaa nykyisestä Etelä-Afrikasta, kuten Natalin rannikkoalueita, ja sotho-tswanat Oranje- ja Vaaljoen yhtymäkohdan pohjoispuolta. Maan eteläisimpään osaan he eivät kuitenkaan olleet levittäytyneet, vaan siellä asuivat edelleen ainoastaan khoikhoi- ja san-kansat, ja alue oli hyvin harvaan asuttua. 1700-luvulle tultaessa nguni-tsongat olivat jakautuneet lukuisiin pienempiin etnisiin ryhmiin kuten zuluihin, xhosiin ja swazeihin.

Siirtomaakausi

Ensimmäiset buurit asettuivat Hyväntoivonniemelle nykyisen Kapmaan alueelle vuonna 1652. Siirtokunnan väkiluku kasvoi vuosisadan loppuun mennessä 15 000:een, ja sen pinta-ala laajeni vielä nopeammin. Monet siirtokuntalaiset muuttivat myös sanien ja khoiden asuttamaan sisämaahan. Siirtolaiset kahakoivat jatkuvasti ympäröivien afrikkalaisheimojen kanssa. Vuosien 1785–1795 välisenä aikana näissä kahakoissa kuoli 2 000 san-heimoon kuulunutta miestä ja naista sekä lisäksi 700 joutui orjuuteen.

Vuonna 1795 britit valloittivat Kapmaan strategiseksi tukikohdaksi ranskalaisia vastaan hallitakseen meritietä itään.

Vuosina 1835–1843 noin 12 000 buuria lähti Suurelle vaellukselle kohti pohjoista. Muuttoliikkeen syinä olivat taloudelliset ongelmat, xhosien ja buurien välinen aseellinen konflikti ja erityisesti tyytymättömyys brittihallintoa kohtaan. Voortrekkerien mielestä brittihallinto ei ollut tarjonnut turvaa xhosia vastaan, vaan se oli edistänyt musta- ja valkoihoisten välistä tasa-arvoa ja kieltänyt orjakaupan Kapmaassa.

1700-luvun lopulla pohjoisten ngunien keskuudessa syntyi poliittisia levottomuuksia liiallisen väestönkasvun ja kaupallisen kilpailun seurauksena. Ngunien väliset etniset yhteenotot johtivat uudenlaisen sotilaallisen ja hallinnollisen järjestelmän syntymiseen. "Mustaksi Napoleoniksi" kutsutun Shaka Zulun johdolla syntyikin vahva zuluvaltio. 1820-luvun puoleen väliin mennessä Shaka hallitsi jo yli 100 000 ihmisen valtakuntaa, ja hänen armeijassaan oli 40 000 miestä.

Shakan valloituksia pakoon lähti suuri joukko väestöä, joka muodosti niin sanotun mfecaneliikkeen () ja jonka vaikutukset tuntuivat Keski- ja Itä-Afrikassa saakka. Eri banturyhmien valtiollinen kehitys nopeutui, ja Afrikkaan syntyi useita uusia kuningaskuntia kuten Ndebele ja Gaza sekä edelleen olemassa olevat Besotho (nykyinen Lesotho) ja Swazi (nykyinen Swazimaa).

Mfecanen aikainen sekasorto mahdollisti myös buurien levittäytymisen pohjoisemmaksi 1830-luvulta alkaen ja loi pohjan apartheidin aikana esitetylle myytille buurien muuttamisesta "tyhjään maahan".

Buurisodat

Britit liittivät Transvaalin pakolla siirtokuntaansa 1877. Buurit protestoivat pakkoliittämistä nousemalla kapinaan 1880 joulukuussa. Majuba Hillin taistelussa useisiin pieniin ryhmiin jakautuneet buurijoukot löivät brittiläiset joukot, jotka kärsivät kovia tappioita. William Gladstonen johtama brittihallitus katsoi sodan menetetyksi ja allekirjoitti aselevon 6. maaliskuuta. Lopullinen rauhansopimus allekirjoitettiin 23. maaliskuuta 1881. Buureille myönnettiin itsehallinto Transvaalissa brittien valvonnassa.

Vuonna 1887 kullankaivajat löysivät maailman suurimman kultaesiintymän Witwatersrandista ("Randi") harjanteelta. Kullan löytämisen jälkeen tuhannet brittiläiset siirtolaiset alkoivat vyöryä rajan yli Kapmaasta. Afrikaanerit hermostuivat uitlanderien läsnäolosta ja kielsivät heiltä äänestysoikeuden. Transvaal antoi vuonna 1899 uhkavaatimuksen, joka johti sotaan. Oranje liittyi tuolloin Transvaaliin. Hyvin alkaneesta sissisodasta huolimatta buurit joutuivat vuonna 1902 antautumaan brittijoukoille. Kärsimästään tappiosta huolimatta he onnistuivat säilyttämään oman kielensä ja kulttuurinsa ja kykenivät saamaan poliittista vaikutusvaltaa paikallisissa asioissa. Neuvoteltu rauhansopimus oli ennen kaikkea kuitenkin brittien ja buurien pragmaattinen liitto paikallista afrikkalaista väestöä vastaan..

Etelä-Afrikan unioni syntyi 31. toukokuuta 1910 neljän Ison-Britannian siirtomaan (Kapmaan, Natalin, Transvaalin ja Oranjen vapaavaltion) yhdistyessä uudeksi itsenäiseksi brittiläiseksi dominioksi. Maan ensimmäisiä keskeisiä poliittisia kysymyksiä olivat Lounais-Afrikan (nykyinen Namibia) siirtyminen Kansainliiton mandaatilla Etelä-Afrikan hallintaan ja mustien ja valkoisten välisen aseman järjestäminen maan kaupungeissa. Hallitus pyrki ratkaisemaan näitä kysymyksiä vuoden 1911

kaivos- ja työlailla (Mines and Works Act), joka kielsi afrikkalaisilta suurimman osan korkeaa ammattitaitoa vaativista kaivostöistä, jotka varattiin valkoisille.

Vuonna 1931 Etelä-Afrikka sai Westminsterin säädöksellä lopullisesti itsenäisen valtion aseman, mutta jäi edelleen Kansainyhteisön jäseneksi. Vuonna 1961 maa erosi Kansainyhteisöstä, mutta liittyi siihen takaisin…